10.2.2016

Piirrä nyt! -näyttelyn epäedulliset kasvot


Korundissa avautuu 12.2.2016 näyttely nimeltään ”Piirrä nyt! Nykypiirustuksen monet kasvot”. Näyttelyn järjestävät Lahden taidemuseo, Rovaniemen taidemuseo, Lahden taiteilijaseura ry ja Suomen taidegraafikot ry. Kaikki ovat tunnettuja toimijoita tai tahoja, jotka saavat julkista tukea kunnilta ja valtiolta. Esimerkiksi valtion visuaalisten taiteiden toimikunta myöntää Suomen taidegraafikot ry:lle vuosittain huomattavan viisinumeroisen summan toimintarahaa. Tämän lisäksi yhdistys ylläpitää niin sanottua vuokragalleriaa. (Näyttelyä pitävä taiteilija toisin sanoen maksaa tilasta korkeaa vuokraa ja yhdistys perii myynneistä vielä 35 %:n provision.)

Piirrä nyt!-näyttelyyn osallistumisen ehdot olivat taiteilijan kannalta epäedulliset. Jurytys- eli töiden valitsemismaksu oli 30 euroa ja teosten kuljetuskulut tulivat taiteilijan itsensä kustannettavaksi. Näyttelyyn tarjosi töitään yli 300 taiteilijaa, joista 55 taiteilijan teoksia valittiin näyttelyyn. Järjestäjät saivat siis taiteilijoiden taskuista reilut 9000 euroa omaan perustoimintaansa, näyttelyn järjestämiseen (ks. museolaki 1. luku 1§). Tästä huolimatta museot eivät kustantaneet teosten kuljetuksia näyttelypaikalle, eivätkä järjestävät tahot maksa taiteilijoille korvausta teosten esilläolosta.

Reilut 9000 euroa kerättiin kuvataiteilijoilta, jotka ovat pienituloisin ammattikunta Suomessa. Usein toistuvassa taloudellisessa epävarmuudessaan taiteilijat ymmärtävät museoiden taloudellisen ahdingon, mutta on hyvä kysyä onko tällainen toiminta moraalisesti oikein ja miten se palvelee taidetta. Voidaan myös kysyä: onko museoiden budjetit terveellä pohjalla, mikäli perustoimintaa täytyy rahoittaa niiden toimesta, jotka jo muutoinkin ilmaiseksi tai halvalla tuntitaksalla tuottavat museoihin sisältöä? Piirrä nyt!-näyttelyn tapauksessa noin 250 taiteilijaa kustantaa näyttelyä ilman, että he ovat saaneet omia töitään esille. He siis maksavat kollegoidensa esilläolosta.

Eräs tapa saada järjestäjät ja taidemaailman toimijat ymmärtämään, että menettely ei ole oikein, on kieltäytyä tarjoamasta teoksiaan näyttelyyn. Ratkaisu on taiteilijan näkyvyyden kannalta epäedullinen, siksi niin moni taiteilija suostuu ylläpitämään Piirrä nyt!-tyyppistä rahankeruuta taiteilijoilta. Meille ratkaisu on taidepoliittisesti kestävä, vaikka piirtäminen on pääasiallinen ilmaisuvälineemme tai osa monista käyttämistämme tekniikoista.

Elina Juopperi, Kuvataiteilija
Kalle Lampela, Kuvataiteilija


(Teksti on julkaistu myös Lapin Kansassa 10.2.2016 toimituksen typistämällä otsikolla "Näyttelyn epäedulliset kasvot")

19.3.2015

Hiljaa hyvä tulee

Vanhoissa sananlaskuissa on paljon viisautta, vaikka niiden mukaan eläminen ei ole erityisen muodikasta, saati sitten helppoa. Suomenkielessä sana hiljaa voidaan ymmärtää kahdella tavalla ja molemmat ovat sekä taiteen että tutkimuksen piirissä keskeisiä tekijöitä. Edetä toimissaan hiljaa voidaan ymmärtää sekä hitaasti että vähin äänin etenemiseksi.
 
Mitä tekemistä hitaudella ja/tai hiljaisuudella on tämän päivän yhteiskunnassa, yliopistossa, taidemaailmassa? Hitaudesta ja hiljaisuudesta on tullut eräänlainen kaipuun kohde, kaukainen Impivaara, hallin hampaan ulottumattomissa oleva oravanpesä, jossa voisimme levätä lempeän tuulen keinuteltavina. Tutkimus ja taide ovat hitaita töitä, jotka tarvitsevat myös hiljaisuutta ympärilleen. Uusien asioiden oppiminen syvällisesti on pitkä, hidas ja usein myös vähin äänin tapahtuva prosessi. Hitauden ja hiljaisuuden merkitys työn hyvin tekemiselle on itsestäänselvyys, jota ei kuitenkaan oteta todesta sen enempää koulutusorganisaatioissa kuin työelämässäkään. Nopeus ja äänekkyys katsotaan tehokkuudeksi ja hyväksi asioiden hoitamiseksi. Äänekkyydellä tarkoitan tässä yhteydessä nopeaa tiedottamista, hankkeiden (hyvin tai huonosti hoidettujen) julkistamista ja näkyväksi tekemistä varsinaisesta sisällöstä ja laadusta riippumatta. Julkisuudesta on tullut oudolla tavalla laadun määre, vaikka niillä ei varsinaisesti ole mitään tekemistä toistensa kanssa.
 
Mitä tapahtuu ajan tarpeelle, kun taide ja tutkimus yhdistetään? Olisiko mahdollista kuvitella ajan puolittuvan, kun yksi ihminen, taiteilija-tutkija tekee kahden työt? Vai tarvitaanko kaksinkertainen aika yhteen työhön, vaikka tekijöitä on yksi, mutta tehtäviä kaksi? Nietzsche valitti jo 1800-luvulla, miten voittoa takaa-ajava elämä uuvuttaa ihmisen ja varsinaiseksi hyveeksi on tullut se, että tekee jotakin lyhyemmässä ajassa kuin joku muu (1882/2004, 177). Mitä merkitystä valmiin taideteoksen tai tutkimuksen sisällölle ja laadulle on sillä, miten paljon tai vähän aikaa sen valmistumiseen on kulunut? Antaako teos meille jotakin enemmän, jos se on tehty nopeasti ja tiedämme taiteilijan säästäneen aikaa? Onko tutkimustulos parempi ja luotettavampi, jos se on syntynyt ennätysajassa ja tiedämme tutkijan jo viilettävän uusien haasteiden parissa? Vai onko nopeus hutilointia? Mikä on ihanteellinen ajan määrä teoksen/tutkimuksen valmistumiseen käytettäväksi, että sen katsotaan olevan tehokkaasti mutta syvällisesti tuotettu? Mitä on sellainen tieto, jota kannattaa etsiä taiteilija-tutkijan voimin, jos tiedämme, että taide ei ole nopeuslaji?
 
Nietzche pohdiskeli aikanaan taiteen olemusta ja ajattelijan elämää. Hän kirjoitti laskien itsensä taiteilijaksi, että me emme kuulu niihin, jotka saavat ajatuksia vasta kirjojen antamasta sysäyksestä - meidän tapamme ajatella on ulkosalla kävellen, hyppien, nousten, tanssien, mieluimmin autioilla vuorilla tai aivan meren partaalla, siinä missä tietkin tulevat mietteliäiksi (2004, 222). Taide kumpuaa jostakin muualta kuin teoreettisesta lähteestä, vaikka kirjat ja sanojen maailma eivät olisikaan taiteilijalle vieraita. Kun astumme tutkimuksen maailmaan, meidän kannattaa muistaa, mistä olemme kotoisin ja minkälaisia tuliaisia meillä on mukanamme. Jos katsomme maailmaa taiteilija-tutkijoina, mitä sellaista näemme, joka jää muiden alojen asiantuntijoilta piiloon?
 
Kun taideteollisista oppilaitoksista on tullut osa yliopistoja, on tarve sopeutua akateemiseen maailmaan ollut niin valtava, että taide ja taiteellinen toiminta on alistettu jollekin sellaiselle akateemisuudelle, jonka monet muut tieteenalat ovat jo jättäneet taakseen. Pohdimme edelleen, onko taiteellinen tutkimus tutkimusta ja miten paljon perinteisiä menetelmiä meidän tulisi hallita voidaksemme tehdä uskottavaa tutkimusta tai edes kelvollisia opinnäytetöitä. Taiteellisen toiminnan tila pienenee ja siihen käytettävä aika lyhenee, jos vaalimme nopeuden hyvettä ja uskottelemme itsellemme ja muille, että ajatusten näkyväksi tekemistä voi oppia nopeasti ja tehokkaasti pieninä muutaman opintopisteen annoksina. Mitä erityistä osaamista ja maailman hahmottamisen tapaa voimme muille jakaa, jos kiellämme oman alkuperämme?
 
Visuaalisen lukutaidon merkityksestä on puhuttu vuosikaudet erityisesti peruskoulussa. Odottelen mielenkiinnolla aikaa, jolloin tuo keskustelu siirtyy yliopistoon ja saavuttaa taiteiden tiedekunnan. Mutta kuten sananlasku sanoo, hiljaa hyvä tulee. Vielä ei taidetta oteta vakavasti tiedon välineenä. Toivossa elämme ja tulevaa odotamme. Siihen asti uskomme Nietzcheä, joka kannatti elämää tiedon välineenä ja kirjoitti, että tämä periaate sydämessä ihminen voi elää urhoollisesti ja vielä elää iloisesti ja nauraa iloisesti (2004, 174)!
 
Jaana Erkkilä
Professori, kuvataide




9.3.2015

Lapin kansanedustajaehdokkaiden reaktio kuvataiteilijoiden heikkoon asemaan



Sain 27.2.2015 taidemaalariliitosta sähköpostia. (Liitto tiedottaa jäsenistöään nykyään pääasiassa sähköpostitse. Tulostetut jäsenkirjeet kuuluvat jo melkein menneisyyteen.) Email-jäsentiedotteessa sanotaan muun muassa seuraavaa: ”Eduskuntavaalien aika lähestyy, joten nyt on hyvä aika olla yhteydessä ehdokkaisiin ja kertoa heille kuvataiteilijoiden asemasta. Yritämme vaikuttaa siihen, että kuvataiteilijoiden eläke- ja sosiaaliturvaa parannettaisiin.” Liitto pyytää tiedotteessa jäsenistönsä apua, jotta jäsenet ottaisivat yhteyttä oman vaalipiirinsä eduskuntavaaliehdokkaisiin ja lähettäisivät heille seuraavan kirjeen ja kysymykset:

Hyvä eduskuntavaaliehdokas

Haluan kiinnittää huomiosi kuvataiteilijoiden eläke- ja sosiaaliturvaan. Siksi alla on muutama kysymys, johon pyydän sinulta vastauksia.

Kuvataiteilijoiden asema on Taiteilijan asema 2010 -tutkimuksen (Kaija Rensujeff, Taike 2014) mukaan kaikista taiteilijoista heikoin. Kuvataiteilijan työhön kuuluu teosten näyttäminen esimerkiksi näyttelyissä. Näyttelyn järjestäminen maksaa taiteilijalle 3000-4000 euroa. Materiaalikulut voivat vaihdella tuhannesta eurosta kymmeniin tuhansiin, taiteen alasta ja tekniikasta riippuen. Vuoden työhuonekulut pääkaupunkiseudulla (jossa suurin osa Suomen taiteilijoista asuu) ovat 5000-6000 euroa/vuosi.

Apurahat mahdollistavat kuvataiteilijan työskentelyn ja niiden kautta kuvataiteilija saa myös eläke- ja sosiaaliturvaa. Taiteilijoilla on mahdollisuus hakea joka toinen vuosi Taiteen edistämiskeskukselta 8000 euron suuruista näyttöapurahaa, mutta esim. vuonna 2014 apurahoja riitti vain 120 kuvataiteilijalle, kun kuvataiteilijoita on n. 3000.

Kysymykset:

1) Pitäisikö mielestäsi näyttöapurahojen määrä kiireisesti tuplata, kolminkertaistaa
    vai antaa olla ennallaan? Miksi?

2) Apurahaa saavat kuvataiteilijat on vakuutettu apurahakauden ajan Melassa
    MYEL-työeläkevakuutuksella. Mutta eläke- ja sosiaaliturva koskee vain apurahansaajia,
    ei vapaiden kuvataiteilijoiden ei-työsuhteista työtä. Pitäisikö mielestäsi myös
    ei-työsuhteinen työ voida MYEL-vakuuttaa, jotta eläke- ja sosiaaliturva koskettaisi
    mahdollisimman montaa kuvataiteilijaa? Perustele kantasi.

3) Monilla kuvataiteilijoilla työuran aikainen tulotaso jää niin pieneksi, että
    eläkevakuutusmaksujen maksaminen voi olla taloudellisesti vaikeaa eivätkä
    eläkevakuutusmaksut kuitenkaan kerrytä eläkettä edes ns. takuueläkkeen
    määrään saakka. Miten ratkaisisit tämän eläketurvaongelman?

4) Valtio myöntää ns. ylimääräisiä taiteilijaeläkkeitä noin 50-60 kappaletta vuosittain.
    Taiteilijaeläke kuitenkin leikkaa takuueläkkeen määrää ns. yhteensovittamisperiaatteen
    mukaisesti. Pitäisikö taiteilijaeläkkeiden kappalemäärää nostaa? Entä pitäisikö se olla
    takuueläkkeen lisäksi, ei sijasta, saatavaa eläkettä? Perustele kantasi.

5) Näetkö perustulon toimivana ratkaisuna taiteilijoiden työttömyys- ja toimeentuloturvan
    parantamiseksi? Perustele kantasi.

Mahdolliset vastaukset pyydetään välittämään suoraan taidemaalariliittoon, jotta liiton työntekijät voivat tehdä yhteenvedon ja katsoa vaalien jälkeen mitä luvattiin ja mitä pidettiin. Lähetin Kalevalanpäivänä 28.2.2015 viestin kaikille niille Lapin kansanedustajaehdokkaille, joiden yhteystiedot olivat internetistä löydettävissä, toisin sanoen yhteensä noin 70 ehdokkaalle. Yhteystiedot löytyivät pääsääntöisesti puolueiden eduskuntavaalisivustoilta. Heikoimmin tietoja löytyi Vihreiltä, RKP:ltä ja SKP:ltä. Parhaiten Keskustalta, jonka ehdokkaiden kuvien yhteydessä oli sähköpostilinkki, josta ehdokkaalle pääsi suoraan lähettämään sähköpostia. Vasemmistoliiton ja Perussuomalaisten ehdokkaiden sähköpostiosoitteet löytyivät melko helposti, mutta ilman linkitystä. Sdp:n ehdokkaiden sähköpostitietoja ei ollut näkyvillä, mutta linkkejä heidän kotisivuilleen löytyi ja vaalisivuston kautta ehdokkaille pysyi lähettämään viestin erillisellä lomakkeella.


Tähän päivään (9.3.2015) mennessä kolme kansanedustajaehdokasta on vastannut sähköpostiviestiin. Kaksi heistä vastasi myös kysymyksiin.

Kalle Lampela

9.1.2015

Taide pitkä, elämä hauras

Pariisilaisten piirtäjien teloitukset tulivat puskan takaa kuin hirvi pimeällä tuulilasiin. Kummallista, miten ihminen yllättyy asioista, joissa ei ole mitään varsinaisesti uutta. Minäkin yllätyin Ranskanmaalla tapahtuneesta, vaikka parhaillaan luen Anatoli Kuznetsovin Babi Jaria, jossa erään äidin suulla sanotaan: ”Koskaan, koskaan eivät idiootit ole säästäneet kirjoja. Aleksandrian kirjasto paloi, Inkvisition roviot roihusivat, Radistsevia on poltettu, Hitler poltti kirjoja kaduilla…Muista sinä aina: kun kirjat alkavat palaa, silloin asiat ovat hullusti, silloin väkivalta, typeryys ja pelko perivät vallan.”

Yllätyin piirtäjien murhista kesken työpäiväänsä, vaikka viime marraskuussa vierailin Jerusalemissa Yad Vashem tutkimuskeskuksessa ja perehdyin urakalla taiteilijoiden kohtaloihin keskitysleireillä ja getoissa. Elämä on haurasta ja ihminen kuolee helposti. Toisin on taiteen laita. Vaikka harva taiteilija selvisi hengissä tuhoamisleireiltä, heidän taiteelleen kävi useissa tapauksissa paremmin kuin tekijöilleen. Taide elää ja sitä on mahdoton tuhota, vaikka yksittäisiä teoksia kuinka polkisi suohon tai lennättäisi tuhkana taivaan tuuliin. Taiteilijat ovat taas samaa lihaa ja luuta kuin ihmiset ylipäänsä, eikä ihmisen tappamiseen paljoa tarvita. Ihmeellistä on, että maailmassa, jossa kaikki tabut on rikottu moneen kertaan, on vielä mahdollista uhmata totalitaariseen järjestelmään pyrkiviä ryhmiä ja yksilöitä piirtämällä kuvia paperille. Tulee väkisinkin mieleen eräs suomalaiseen kansanperinteeseen kuuluva hahmo, joka lauloi kilpailijansa suohon. Taiteella voi upottaa, ja ehkä juuri siksi se koetaan niin vaaralliseksi. 

Kieli luo todellisuutta ja muovaa käsitystämme asioiden tilasta. Suomeksi olemme tottuneet kuulemaan, että juutalaisia kuoli tai menehtyi keskitysleireillä. Yad Vashemissa puhuttiin johdonmukaisesti keskitysleireillä tai joukkoteloituksissa murhatuista ihmisistä. Eilen tapettujen piirtäjien murhista puhutaan terrori-iskuina ja verilöylynä. Nigeriassa on tapahtunut viime päivinä mahdollisesti pariin tuhanteen kuolemaan johtanut kylien ja niiden asukkaiden tuhoaminen. Asialla on ollut ääriliike Boko Haram ja tapahtuma uutisoidaan islamilaisten militanttien hyökkäyksenä. Pariisilaisten taiteilijoiden muistoksi ja sananvapauden puolesta on pidetty hiljaisia hetkiä ympäri Eurooppaa ja televisiossa haastatellut ihmiset ilmaisevat suruaan ja järkytystään. Nigeriassa kuolleiden yllä on myös hiljaisuus, mutta toisenlainen kuin eurooppalaisten taiteilijoiden muistolle järjestetty.

Mahtoiko nigerialaisissa kylissä kuolla yhtään taiteilijaa? Vai tapettiinko siellä vain ihan tavallisia ihmisiä, nigerialaisia?

Jaana Erkkilä

16.10.2014

Taiteellisesta toiminnasta ja tulostavoitteista

Taiteen synty on hidasta ja epävarmaa, kuin vesimassan työntämistä paljain käsin. Oppiminen on hidasta ja aikaa vievää, eikä tuloksista voi sanoa mitään varmaa ennen kuin joskus aikojen kuluttua, kun ihminen ei enää oikeasti muista oppineensakaan, hän vain osaa, eikä tiedä, miten.  Jokainen joka on ollut henkilökohtaisesti mukana taiteellisessa työssä, tietää miten kauan jonkin yksinkertaisen asian kypsymiseen saattaa kulua. Joskus työtä saa tehdä pitkään ja hartaasti, eikä valmista synny. Harjoittelu vaatii aikansa, eikä se suostu asettumaan tilastollisiin keskiarvoihin oppimistulosten nopeuskilpailussa.

Taiteellisen toiminnan ytimessä on halu nähdä ja tehdä uudella tavalla, kurkottaa uteliaasti totutun ja turvallisen tuolle puolen. Asioiden tekeminen uudella, omalla tavalla, vaatii aina riskien ottoa ja tietyn määrän hällä-väliä -asennetta koeteltuja kaavoja kohtaan. Kun taiteen tai ajattelun kentällä on syntynyt jotakin uutta, on aina kyse ollut vallitsevista normeista poikkeamisesta. Vanha turvallinen, kaikkien taiteeksi tunnistama on hylätty, ja liikkeelle on lähdetty uhkarohkeasti, mutta määrätietoisesti. On lähdetty sissimeiningillä erämaahan tai asfalttiviidakkoon ja luotettu siihen, että jossakin vaiheessa saavutaan määränpäähän, jonka olemassaoloa ei vielä tiedetä. Kuinka paljon meillä on tänä päivänä tällaista tervettä röyhkeyttä taideopintojen alueella ja miten usein olemme kasvokkain oppilaan kanssa, joka harjoittelee himokkaan määrätietoisesti ja omaehtoisesti koettaen kehittyä päivä päivältä paremmaksi, uhmaten opettajan ja ohjaajan viitoittamaa uraa?

Miten yhdistää vallankumouksellisuus ja opettajan (tai opetusministeriön) esittämät vaatimukset taideopinnoissa edistymiseksi? Vaikka iän kypsyttämät aikuiset ovat ilmeisesti kautta aikojen valittaneet nuorison huonontuneen sitten omien nuoruusvuosiensa jälkeen, on tosiasia, että teknisen harjoittelun ja ajan puute ovat tämän päivän todellisia ongelmia useilla taiteen aloilla, ei vähiten klassisen musiikin parissa, mutta myös kuvataiteessa. Oppiminen on hidasta ja puhumme kauniisti elinikäisen oppimisen aatteesta. Kuitenkin myös taideopetusta toteutetaan usein kuin elämä olisi loppumaisillaan jo huomenna. Meillä on kiire saada tuloksia mahdollisimman pian ja opiskelijat opetetaan hyvin varhain ajatukseen työn tulosten esille saattamisesta vaiheessa, jossa kyse ei ole loppuun ajatellun ja viimeistellyn teoksen asettamisesta vuoropuheluun yleisön kanssa. Taiteellisen toiminnan tuloksellisuutta yliopistossa mitataan tilastoihin rekisteröitävillä luvuilla sen sijaan että pohdittaisiin vakavasti tekemisen ja tulosten laatua. 

Taiteellista toimintaa tuotteistetaan myös yhtä vauhdikkaasti kuin uusia mittausmenetelmiä kehitetään. Taiteen sanotaan luovan terveyttä ja hyvinvointia. Olen itse ollut mukana useissa hankkeissa, joiden ytimessä on ollut taiteen ja taidelähtöisten menetelmien käyttäminen jonkin taidemaailman ulkopuolisen asian tai ilmiön käsittelyyn. Meillä on taiteiden tiedekunnassa parhaillaankin TEKESin rahoittama Art@Work –hanke, jossa taidelähtöisiä menetelmiä käytetään luovien verkostojen johtamisen kehittämisessä. Uskon vahvasti taiteen ja taiteellisen prosessin voimaan. Mutta minulla on epäilykseni taiteellista prosessia imitoivan toiminnan hyödyllisyydestä. Ja nyt tulemme taas kysymykseen hitaudesta ja ajan merkityksestä syvissä vesissä uimisen, siis taiteen maailmaan sukeltamisen yhteydessä. Meidän tulee uskaltaa kysyä, onko taiteellista prosessia muistuttavalla puuhastelulla voimaa ja miten nopeasti taiteen on mahdollista vaikuttaa yhtään mihinkään? Voiko toiminta olla oikeasti tuloksellista, jos siihen käytetty aika on verrannollista kerran tai kaksi elämässä tehtyyn juoksulenkkiin tai yhden kerran koettuun talutusratsastukseen? Taidemaailmassa on selkeät näkemykset taidejäljennösten ja kopioiden arvosta. Osaammeko arvottaa taiteellista toimintaa ja tunnistaa aidon kopiosta? Kun myymme taiteellisia prosesseja, interventioita, toiminnallisia työpajoja ja puhumme samaan hengenvetoon niiden tuloksellisesta vaikuttavuudesta, olemmeko valelääkäreitä vai oikeita parantajia?

Etelän ihmiset suuntaavat Lappiin kokeakseen ajan hidastumisen, elämänrytmin tasaantumisen kävelyvauhtiin ja mahdollisuuteen aistia ympäröivää todellisuutta. Kuten luonnosta myös taiteesta haetaan rauhaa ja mahdollisuutta miettiä maailmaa toisinnäkijän vinkkelistä. Toivon, että tuollainen hidas, syvyyksiin ja korkeuksiin kurkottava mentaliteetti saa yhä enemmän jalansijaa myös Lapin yliopistossa, etenkin taiteiden tiedekunnassa, vaikka elämmekin kiihkeää, uutta osaamisen suuntaamisen ja tulostavoitteiden aikakautta.

Jaana Erkkilä
Kuvataiteen professori
Taiteiden tiedekunta
Lapin yliopisto

19.9.2014

Palsa ja pohjoisen miehen kuvat

Tapasin Kalervo Palsan hänen ateljeessaan Getsemanessa Kittilässä syksyllä 1987. Tuolloin taiteilija kertoi nähneensä New Yorkissa paljon mustaa. Mie alan maalaahman taas mustaa, hän sanoi.

Seuraavan kerran törmäsin Palsan Getsemaneen Rosa Liksomin ja Kristian Smedsin näytelmässä Palsa – ihmisen kuva. Näyttämöllepano kertoo Palsan olleen oikeassa, näytelmässä vuollaan isolla puukolla mustanpuhuvaa kuvaa suomalaisesta miehestä. Esitys on Kansallisteatterin provosoiva huuto Helsingin mustassa yössä, jolloin taiteen eliitti nukkuu ruusuisen untaan valkoisten lakanoiden välissä.

Kalervo Palsasta (1947–1987) kuoriutuu Kristian Smedsin nahan alla jätkämäinen, itsetuhoisa taiteilija, joka leikkii miehisyyden symbolilla, isolla puukolla. Taiteen saralla Palsan hahmo tunnistaa oman yksinäisen neroutensa ja käyttää juopotteluputkea taiteen tekemisen muusanaan. Itsetuhon, uhon ja tuskan taustalla voidaan nähdä sotien jälkeisten suurten ikäluokkien purkamaton isäkuva, läheisyyden puutteessa tärisevä mies. 

Näyttämöllä Palsasta kehkeytyy uhoava narsisti, lapseksi taantuva ruikuttaja, 24 tuntia tunnissa tekevä työhullu sekä äärimmäisen herkkä ja haavoittuva taiteilija. Seksuaalisesti hahmo piehtaroi impotenssin kourissa ja kokee häpeää siitä, että ei kykene olemaan mies elävän naisen kanssa. Rakkaus ei ole totta, se on mielikuva, joka ei kestä lihan kosketusta.



Lappiin liitetään usein rillumarei-kulttuuri, jossa on lupa laittaa elämä niin sanotusti läskiksi, häpäistä itsensä. Työnteossa miesten toimintaa ohjasivat aikoinaan tiukat taloudelliset lainalaisuudet. Miesten identiteetti oli omien käsien varassa ja se perustui ammattitaidolle ja raa’alle työnteolle. Lapissa on edelleen lupa, myös etelän ihmisten, irtautua ahdistavan yhteiskunnan pakkopaidasta häpäisemällä itsensä, jotta jaksaa taas esittää ihmistä, ihmisenä olemisen sijasta. Köyhemmän kansan ratkaisuna on tissutella kotona tai paeta pillereihin, kuten näytelmässä viitataan. 

Itsensä hengiltä ryyppäämisen mentaliteetti ilmestyi lappilaisten taiteilijoiden keskuuteen vasta suurten ikäluokkien myötä. Näytelmässä Palsan hahmo köytetään tähän sodanjälkeiseen mieskuvaan. Viina ei ole taiteilijalle ilon lähde, vaan taidetyön tekemisen yksi olennainen osa-alue, pensselin kostuke. Juopotteluputki ja taideputki vuorottelevat näytelmässä sellaisella intensiteetillä, että sitä säikähtäisivät jo alan miehetkin. Näytelmän rivien välistä voidaan lukea, että nurkkaan ahdistetun miehen ja siitä seuraavan häpeän ja vihan purkamatta jättäminen on pomminvarma tie itsetuhoon kenelle tahansa, eikä vähiten taiteilijoille.

Näytelmässä pohditaan, miksi itsensä neroksi kokeva taiteilija haluaa juoda itsensä hengiltä. Näytelmä vastaa, että Palsan taide ja sen tekeminen eivät olleet kriisissä. Itsetuhoinen käyttäytyminen johtui siis jostakin muusta. Mitä tämä muu on, siihen näytelmä ei vastaa, muuta kuin että taiteen takana on ihmisen kuva ja taiteilijakin on ihminen.

Lapsuutensa traumoissa piehtaroidessaan näytelmän Palsa hekumoi isänmurhalla, jota hän ei kyennyt eläessään tekemään. Arkkunsa kanssa näyttämöllä riuhtova mies ei ole pelkkä taiteilija. Hän on myös mies, jonka selkärangasta revittiin sotakorvaukset ja Lapin jälleenrakentaminen. Miestä ympäröivällä kyläyhteisöllä oli sama trauma kuin taiteilijalla itsellään, joten yhteisön oli vaikea hyväksyä haavan auki repimistä. Palsan töissä mieskuva muuttui kullin kuviksi, joilla hintelä taiteilija veteli pitkin yhteisön kasvoja. Vapaa-ajallaan hän toimi kuten trauman aiheuttajatkin, ryyppäsi, uhosi, katui ja vaikeroi. 

Ympäristö ja taiteen kaanonit eivät hyväksyneet aikanaan Palsan taidetta. Hänen töihinsä iskettiin pohjoisuuden leimakirvestä, vaikka töiden aiheet olivat sangen universaaleja kuten kuolema ja seksuaalisuus. Taiteensa vaikutteiden hankkimisessa Palsa oli globaali jo nuoruudestaan lähtien. Pohjoisina elementteinä hänen töissään voidaan nähdä jänkä, lumi ja jää sekä töiden värisävyt. Taiteilijan silmä, joka tätä kylmyyttä katselee ja kuvaa on kuitenkin lämmin. Myös Smedsin tulkinnassa on kaikessa karuudessaan lämpöä ja palsamaista herkkyyttä. Näytelmän kieli ja musiikki ilmentävät nekin hyvin palsamaista uhoa ja nöyryyttä. 

On paradoksaalista, että Palsankin piti kuolla, jotta hänen taiteensa alkoi elää ja tuli hyväksytyksi. Näyttämöllä pohditaan, miksi mies ja taiteilija Palsa kiirehtivät elämänsä ajan kohti hautaa. Äiti- ja isäsuhteen taustalla olevat syyt ja seuraukset eivät tässä näytelmässä avaudu, eivätkä ne avautuneen Palsalle hänen eläessään. Tässä suhteessa esirippu taiteilijan alitajuntaan pysyy suljettuna. Näytelmän loppupuolella todetaan, että taidetta on vaikea määritellä ja erityisen vaikea on määritellä taiteen tekemisen syntyprosesseja.

Ehkä näytelmän yksi opetus on se, että mistä ei voi puhua, siitä on puhuttava. Roolinsa riisuttuaan Smeds pohtii, mitä taiteen avulla voidaan sanoa aikana, jolloin arkinen todellisuus on tarua ihmeellisempää. Näyttämöllepano viittaa siihen, että uusi alku ja toivo löytyvät rivien välistä, ihmisistä, jotka uskaltavat avata valtavirtojen ulkopuolista kokemusmaailmaa ihmisten kielelle.

Olli Tiuraniemi
 

Palsa – ihmisen kuva
Kittiläläisen kuvataiteilija Kalervo Palsan (1947—1987) elämästä ja taiteesta ammentava näyttämöteos.

Rooleissa: Kristian Smeds, Timo Kämäräinen ja Aina Bergroth
Teksti: Rosa Liksom ja Kristian Smeds
Ohjaus ja visualisointi: Kristian Smeds
Musiikki: Timo Kämäräinen
Valosuunnittelu: Pietu Pietiäinen
Äänisuunnittelu: Heidi Soidinsalo
Kesto: n. 3 tuntia 20 min


19.3.2014

Puhutaan rahasta

Martin Heidegger on määritellyt taiteen tapahtumaksi, jossa totuus asettuu teokseen tekeille. Maailmassa, jossa kaikki maksaa, tuolle tapahtumalle pitäisi pystyä määrittelemään hinta, rahallinen arvo. Taiteilijat eivät tunnetusti halua puhua rahasta, paitsi silloin kun sitä on joko liian vähän tai ei ollenkaan, siis käytännöllisesti katsottuna aina.

Taiteilijoiden suhde rahaan on ristiriitainen. Yleensä ihminen tekee työtä, jotta saisi rahaa. Työstä halutaan palkkaa myös silloin, kun työ sinänsä on mieluista ja tekijä tekisi sitä mahdollisesti myös palkatta. Viime vuosina taiteilijan työstä on alettu puhua yhä enemmän työnä muiden töiden joukossa, ammattina ammattien rinnalla. Kuvataiteilijalla ( ja tietysti myös kirjailijalla) vain on yksi erityinen ongelma muihin ammatteihin nähden: taiteilija tekee työnsä ja vasta työn valmistuttua selviää, haluaako joku maksaa siitä mitään. Yleensä ei halua. Joskus on myös niin, että joku haluaisi palkata taiteilijan tekemään tietyn työn ja jopa maksaa siitä. Tilaustyön maksaja haluaa myös asettaa tiettyjä reunaehtoja, vaatii taiteilijalta yhtä ja toista, aivan kuin vaatisi putkimieheltä tai hammaslääkäriltä. Taiteilija saa toimeksiannon, jos suostuu ottamaan sen vastaan. Yleensä suostuu, sillä taiteilijalla on harvoin niin paljon rahaa, että voisi olla suostumatta. Tilaustyö merkitsee yleensä myös mahdollisuutta saada teoksensa julkisesti esille, vuorovaikutukseen yleisön kanssa lyhyttä gallerianäyttelyä pidemmäksi ajaksi, ehkä jopa vuosisadoiksi. Ajatelkaa, olla äänessä (silmissä) tauotta satojen vuosien ajan, kuten vaikkapa Mikael Toppelius on ollut Haukiputaan, Kempeleen ja Kiimingin kirkoissa.

Olimme menneellä viikolla opiskelijoiden kanssa tutustumassa julkiseen taiteeseen Oulussa ja ympäristön kirkoissa. Hannu Väisänen on tehnyt alttaritaulun, sarjan aiheeseen liittyviä teoksia ja suunnitellut kirkkotekstiilit Pyhän Tuomaan kirkkoon. Opas kertoi meille, että alttaritaulu jouduttiin laittamaan neljään osaan, koska kirkkoherra halusi alttaritauluun ristin. Asiasta oli väännetty pitkään taiteilijan kanssa, joka loppujen lopuksi oli antanut periksi. Alttaritaulu on hieno teos, vaikka onkin jaettu neljään ja julistaa heikommallakin ymmärryksellä varustetulle katsojalle ristin sanomaa, mutta sen esilläoloon liittyy ristiä suurempi rasitus: väärin asennettu patteri on luonut aivan oman sävynsä teoksen alaosaan, jossa näkyy myös epäonnistunut yritys pyyhkiä harmaata pois. Taas tarvittaisiin rahaa: teoksen ammattitaitoiseen puhdistamiseen ja patterin siirtämiseen toiseen paikkaan. Jos viemäriputki olisi haljennut tai rahakirstun vartijalla hammas pahasti reikiintynyt, olisi viat jo korjattu, laskusta viis. Mutta taideteoksen ei katsota vaikuttavan epäsuotuisasti kirkkokansaan turmeltuneesta alaosastaan huolimatta, kun risti kuitenkin on selvästi näkyvillä. Harmaa savusumu teoksen alaosassa saa levitä kaikessa rauhassa, kun taiteilijakin on kuulemma ilmoittanut, ettei enää astu jalallaan koko kirkkoon.

Nyt voisi ajatella, että vain kirkoissa suhtaudutaan taiteeseen näin huolettomasti, mutta ei vainenkaan, sama asenne vaikuttaa myös tieteen temppelissä, siis yliopistossa. Oulun yliopistoon on sijoitettu lukuisia julkisia teoksia, ja hyvä niin. Jaakko Pernun korkeuksiin kohoavat puuveistokset löytyivät kohtuullisen etsimisen jälkeen julistesermien tiiviisti ympäröiminä paikassa, jossa moni ei varmasti edes huomaa monimetrisiä veistoksia. Ne olivat kuitenkin hyvässä kunnossa, vaikka aika lailla näkymättömissä. Taiteilija on saanut palkkansa ja yliopisto teoksensa ja kaikki ovat varmasti tyytyväisiä. Moniko opiskelija tai henkilökuntaan kuuluva havaitsee taiteen läsnäolon jokapäiväisessä ympäristössään, on sitten toinen asia. Vastaavia esimerkkejä voisi jatkaa loputtomiin, mutta nämä kaksi tulivat päällimmäisinä mieleen, kun niin äskettäin silmille hyppäsivät.

Ja nyt sitten pitäisi alkaa puhua rahasta. Taiteilijoiden toimeentulo puhuttaa paitsi taiteilijoita myös taidekoulutuksen rahoittajia. Paljonko valtion tulisi sijoittaa euroja koulutusaloille, jotka eivät takaa opiskelijoiden työllistymistä, siis toimeentuloa, valmistumisen jälkeen?  Kannattaako julkisen taiteen huono kohtelu, kun teoksen hankintaan on käytetty huomattava summa yhteisestä pussista tulevaa rahoitusta? Miksi yksityisten ihmisten rahat loppuvat juuri silloin, kun pitäisi hankkia kotiin taideteos, vaikka koko sisustus uusine kalusteineen on hankittu osamaksulla ja pihalla kiiltää uusi kymmenien tuhansien eurojen hintainen auto? Miksi taiteeseen ei riitä rahaa, tai toisaalta, miksi taiteeseen sijoitetusta pääomasta ei huolehdita samalla pieteetillä kuin muusta kiinteistöstä, autoista, huonekaluista, pihaistutuksista? Taiteella uskotaan olevan rahaan liittymättömiä arvoja, jonkinlaista materiaan kiteytynyttä sielun tapaista. Tuosta sielusta vain ei tunnu välittävän kukaan sen jälkeen, kun raha on vaihtanut taskua. Taiteilija siirtyy seuraaviin tehtäviin ja taiteen välittäjätahot, museot, galleristit, erilaiset taidehankintatyöryhmät unohtavat teoksen, kun se on sijoitettu paikalleen. Asia on hoidossa, kun tilitapahtumat on viety asianmukaisesti kirjanpitoon. Simone Weil kirjoitti aikanaan, ettei mikään ole niin yksinkertaista kuin numero, se ei vaadi minkäänlaista ajattelua, huomiota tai pohdintaa. Weilin mukaan raha on kaiken turmeluksen alku ja juuri, itse asiassa juurettomuutta synnyttävä tekijä maailmankaikkeudessa. Olen Weilin suuri ihailija, mutta taiteilijana en voi olla ajattelematta rahaa, vaikka se turmelisikin sieluni, joka tarvitsee taidetta, joka puolestaan tarvitsee rahaa.

Palataan Haukiputaan kirkkoon ja Toppeliuksen maalausten äärelle. Kirkon koristelun kustansivat aikanaan yksityiset talonpojat. 1700-luvun suomalaisessa yhteiskunnassa oli varallisuutta ja aatteellista uskoa taiteeseen sijoittamiseen. Uskon, että maanviljelijä, joka on maksanut kirkkoon tulevan maalauksen, on pitänyt taiteen läsnäoloa julkisessa tilassa merkittävänä asiana. Todennäköisesti kukkaronsa nyörit avannut mesenaatti on istunut useimpina pyhäpäivinä penkissään ja katsellut niin taivaan kuin helvetinkin eloa kirkon seinillä papin saarnaa kuunnellessaan. Kirkkotaiteen tehtävä oli ennen vanhaan kansan valistaminen, evankeliumin ja tuomion julistamisen visualisointi. Tänä päivänä elämme taas visuaalisen kerronnan nousukautta ja väki suuntaa katseensa kuvaan sanan sijasta. Millä tavalla julkinen taide, tai julkisen taiteen hankinnoista vastaavat tahot, suhtautuvat kuvatulvaan? Mikä on julkisen taiteen merkitys ja ketä varten hankintoja tehdään? Miksi on tärkeää budjetoida rahaa julkisiin taidehankintoihin? Millä tavalla taiteen uudet muodot otetaan huomioon julkisia teoksia hankittaessa?

Heidegger kirjoitti taiteen alkuperästä ja totuuden asettumisesta teokseen tekeille. Kovin ylevää, kuten tuo talonpoikien varojen sijoittaminen kirkkomaalauksiin. Taideteoksen syntymisen yhteydessä tuntuu kiusalliselta puhua rahasta ja taiteilijan toimeentulosta. Mitä enemmän asiaa pohtii, sitä kiusallisempia ajatuksia alkaa tunkea aivopoimujen mutkista. Kenelle julkiset teokset ovat tänään tarkoitettuja? Voiko julkinen taidehankinta olla liikkuvaa kuvaa internetissä? Onko julkinen teos aina sidottu tiettyyn paikkaan ja paikalliseen rahaan? Rovaniemellä puuhataan aloitetta taidehankintoja koskevasta prosenttiperiaatteesta, jonka mukaan tietty summa rakennus- tai remonttikustannuksista julkisissa tiloissa varataan taidehankintoihin. Ajatus on erinomainen ja toteutuessaan edistää sekä taiteilijoiden toimeentuloa että taiteen läsnäoloa julkisissa tiloissa. Rovaniemi voisi olla edelläkävijä myös julkisen taiteen määritelmissä ja pohtia, mitä muuta julkinen taide voi olla kuin taide-esineitä tiettyihin tiloihin sijoitettuna.

Jaana Erkkilä