16.10.2014

Taiteellisesta toiminnasta ja tulostavoitteista

Taiteen synty on hidasta ja epävarmaa, kuin vesimassan työntämistä paljain käsin. Oppiminen on hidasta ja aikaa vievää, eikä tuloksista voi sanoa mitään varmaa ennen kuin joskus aikojen kuluttua, kun ihminen ei enää oikeasti muista oppineensakaan, hän vain osaa, eikä tiedä, miten.  Jokainen joka on ollut henkilökohtaisesti mukana taiteellisessa työssä, tietää miten kauan jonkin yksinkertaisen asian kypsymiseen saattaa kulua. Joskus työtä saa tehdä pitkään ja hartaasti, eikä valmista synny. Harjoittelu vaatii aikansa, eikä se suostu asettumaan tilastollisiin keskiarvoihin oppimistulosten nopeuskilpailussa.

Taiteellisen toiminnan ytimessä on halu nähdä ja tehdä uudella tavalla, kurkottaa uteliaasti totutun ja turvallisen tuolle puolen. Asioiden tekeminen uudella, omalla tavalla, vaatii aina riskien ottoa ja tietyn määrän hällä-väliä -asennetta koeteltuja kaavoja kohtaan. Kun taiteen tai ajattelun kentällä on syntynyt jotakin uutta, on aina kyse ollut vallitsevista normeista poikkeamisesta. Vanha turvallinen, kaikkien taiteeksi tunnistama on hylätty, ja liikkeelle on lähdetty uhkarohkeasti, mutta määrätietoisesti. On lähdetty sissimeiningillä erämaahan tai asfalttiviidakkoon ja luotettu siihen, että jossakin vaiheessa saavutaan määränpäähän, jonka olemassaoloa ei vielä tiedetä. Kuinka paljon meillä on tänä päivänä tällaista tervettä röyhkeyttä taideopintojen alueella ja miten usein olemme kasvokkain oppilaan kanssa, joka harjoittelee himokkaan määrätietoisesti ja omaehtoisesti koettaen kehittyä päivä päivältä paremmaksi, uhmaten opettajan ja ohjaajan viitoittamaa uraa?

Miten yhdistää vallankumouksellisuus ja opettajan (tai opetusministeriön) esittämät vaatimukset taideopinnoissa edistymiseksi? Vaikka iän kypsyttämät aikuiset ovat ilmeisesti kautta aikojen valittaneet nuorison huonontuneen sitten omien nuoruusvuosiensa jälkeen, on tosiasia, että teknisen harjoittelun ja ajan puute ovat tämän päivän todellisia ongelmia useilla taiteen aloilla, ei vähiten klassisen musiikin parissa, mutta myös kuvataiteessa. Oppiminen on hidasta ja puhumme kauniisti elinikäisen oppimisen aatteesta. Kuitenkin myös taideopetusta toteutetaan usein kuin elämä olisi loppumaisillaan jo huomenna. Meillä on kiire saada tuloksia mahdollisimman pian ja opiskelijat opetetaan hyvin varhain ajatukseen työn tulosten esille saattamisesta vaiheessa, jossa kyse ei ole loppuun ajatellun ja viimeistellyn teoksen asettamisesta vuoropuheluun yleisön kanssa. Taiteellisen toiminnan tuloksellisuutta yliopistossa mitataan tilastoihin rekisteröitävillä luvuilla sen sijaan että pohdittaisiin vakavasti tekemisen ja tulosten laatua. 

Taiteellista toimintaa tuotteistetaan myös yhtä vauhdikkaasti kuin uusia mittausmenetelmiä kehitetään. Taiteen sanotaan luovan terveyttä ja hyvinvointia. Olen itse ollut mukana useissa hankkeissa, joiden ytimessä on ollut taiteen ja taidelähtöisten menetelmien käyttäminen jonkin taidemaailman ulkopuolisen asian tai ilmiön käsittelyyn. Meillä on taiteiden tiedekunnassa parhaillaankin TEKESin rahoittama Art@Work –hanke, jossa taidelähtöisiä menetelmiä käytetään luovien verkostojen johtamisen kehittämisessä. Uskon vahvasti taiteen ja taiteellisen prosessin voimaan. Mutta minulla on epäilykseni taiteellista prosessia imitoivan toiminnan hyödyllisyydestä. Ja nyt tulemme taas kysymykseen hitaudesta ja ajan merkityksestä syvissä vesissä uimisen, siis taiteen maailmaan sukeltamisen yhteydessä. Meidän tulee uskaltaa kysyä, onko taiteellista prosessia muistuttavalla puuhastelulla voimaa ja miten nopeasti taiteen on mahdollista vaikuttaa yhtään mihinkään? Voiko toiminta olla oikeasti tuloksellista, jos siihen käytetty aika on verrannollista kerran tai kaksi elämässä tehtyyn juoksulenkkiin tai yhden kerran koettuun talutusratsastukseen? Taidemaailmassa on selkeät näkemykset taidejäljennösten ja kopioiden arvosta. Osaammeko arvottaa taiteellista toimintaa ja tunnistaa aidon kopiosta? Kun myymme taiteellisia prosesseja, interventioita, toiminnallisia työpajoja ja puhumme samaan hengenvetoon niiden tuloksellisesta vaikuttavuudesta, olemmeko valelääkäreitä vai oikeita parantajia?

Etelän ihmiset suuntaavat Lappiin kokeakseen ajan hidastumisen, elämänrytmin tasaantumisen kävelyvauhtiin ja mahdollisuuteen aistia ympäröivää todellisuutta. Kuten luonnosta myös taiteesta haetaan rauhaa ja mahdollisuutta miettiä maailmaa toisinnäkijän vinkkelistä. Toivon, että tuollainen hidas, syvyyksiin ja korkeuksiin kurkottava mentaliteetti saa yhä enemmän jalansijaa myös Lapin yliopistossa, etenkin taiteiden tiedekunnassa, vaikka elämmekin kiihkeää, uutta osaamisen suuntaamisen ja tulostavoitteiden aikakautta.

Jaana Erkkilä
Kuvataiteen professori
Taiteiden tiedekunta
Lapin yliopisto

19.9.2014

Palsa ja pohjoisen miehen kuvat

Tapasin Kalervo Palsan hänen ateljeessaan Getsemanessa Kittilässä syksyllä 1987. Tuolloin taiteilija kertoi nähneensä New Yorkissa paljon mustaa. Mie alan maalaahman taas mustaa, hän sanoi.

Seuraavan kerran törmäsin Palsan Getsemaneen Rosa Liksomin ja Kristian Smedsin näytelmässä Palsa – ihmisen kuva. Näyttämöllepano kertoo Palsan olleen oikeassa, näytelmässä vuollaan isolla puukolla mustanpuhuvaa kuvaa suomalaisesta miehestä. Esitys on Kansallisteatterin provosoiva huuto Helsingin mustassa yössä, jolloin taiteen eliitti nukkuu ruusuisen untaan valkoisten lakanoiden välissä.

Kalervo Palsasta (1947–1987) kuoriutuu Kristian Smedsin nahan alla jätkämäinen, itsetuhoisa taiteilija, joka leikkii miehisyyden symbolilla, isolla puukolla. Taiteen saralla Palsan hahmo tunnistaa oman yksinäisen neroutensa ja käyttää juopotteluputkea taiteen tekemisen muusanaan. Itsetuhon, uhon ja tuskan taustalla voidaan nähdä sotien jälkeisten suurten ikäluokkien purkamaton isäkuva, läheisyyden puutteessa tärisevä mies. 

Näyttämöllä Palsasta kehkeytyy uhoava narsisti, lapseksi taantuva ruikuttaja, 24 tuntia tunnissa tekevä työhullu sekä äärimmäisen herkkä ja haavoittuva taiteilija. Seksuaalisesti hahmo piehtaroi impotenssin kourissa ja kokee häpeää siitä, että ei kykene olemaan mies elävän naisen kanssa. Rakkaus ei ole totta, se on mielikuva, joka ei kestä lihan kosketusta.



Lappiin liitetään usein rillumarei-kulttuuri, jossa on lupa laittaa elämä niin sanotusti läskiksi, häpäistä itsensä. Työnteossa miesten toimintaa ohjasivat aikoinaan tiukat taloudelliset lainalaisuudet. Miesten identiteetti oli omien käsien varassa ja se perustui ammattitaidolle ja raa’alle työnteolle. Lapissa on edelleen lupa, myös etelän ihmisten, irtautua ahdistavan yhteiskunnan pakkopaidasta häpäisemällä itsensä, jotta jaksaa taas esittää ihmistä, ihmisenä olemisen sijasta. Köyhemmän kansan ratkaisuna on tissutella kotona tai paeta pillereihin, kuten näytelmässä viitataan. 

Itsensä hengiltä ryyppäämisen mentaliteetti ilmestyi lappilaisten taiteilijoiden keskuuteen vasta suurten ikäluokkien myötä. Näytelmässä Palsan hahmo köytetään tähän sodanjälkeiseen mieskuvaan. Viina ei ole taiteilijalle ilon lähde, vaan taidetyön tekemisen yksi olennainen osa-alue, pensselin kostuke. Juopotteluputki ja taideputki vuorottelevat näytelmässä sellaisella intensiteetillä, että sitä säikähtäisivät jo alan miehetkin. Näytelmän rivien välistä voidaan lukea, että nurkkaan ahdistetun miehen ja siitä seuraavan häpeän ja vihan purkamatta jättäminen on pomminvarma tie itsetuhoon kenelle tahansa, eikä vähiten taiteilijoille.

Näytelmässä pohditaan, miksi itsensä neroksi kokeva taiteilija haluaa juoda itsensä hengiltä. Näytelmä vastaa, että Palsan taide ja sen tekeminen eivät olleet kriisissä. Itsetuhoinen käyttäytyminen johtui siis jostakin muusta. Mitä tämä muu on, siihen näytelmä ei vastaa, muuta kuin että taiteen takana on ihmisen kuva ja taiteilijakin on ihminen.

Lapsuutensa traumoissa piehtaroidessaan näytelmän Palsa hekumoi isänmurhalla, jota hän ei kyennyt eläessään tekemään. Arkkunsa kanssa näyttämöllä riuhtova mies ei ole pelkkä taiteilija. Hän on myös mies, jonka selkärangasta revittiin sotakorvaukset ja Lapin jälleenrakentaminen. Miestä ympäröivällä kyläyhteisöllä oli sama trauma kuin taiteilijalla itsellään, joten yhteisön oli vaikea hyväksyä haavan auki repimistä. Palsan töissä mieskuva muuttui kullin kuviksi, joilla hintelä taiteilija veteli pitkin yhteisön kasvoja. Vapaa-ajallaan hän toimi kuten trauman aiheuttajatkin, ryyppäsi, uhosi, katui ja vaikeroi. 

Ympäristö ja taiteen kaanonit eivät hyväksyneet aikanaan Palsan taidetta. Hänen töihinsä iskettiin pohjoisuuden leimakirvestä, vaikka töiden aiheet olivat sangen universaaleja kuten kuolema ja seksuaalisuus. Taiteensa vaikutteiden hankkimisessa Palsa oli globaali jo nuoruudestaan lähtien. Pohjoisina elementteinä hänen töissään voidaan nähdä jänkä, lumi ja jää sekä töiden värisävyt. Taiteilijan silmä, joka tätä kylmyyttä katselee ja kuvaa on kuitenkin lämmin. Myös Smedsin tulkinnassa on kaikessa karuudessaan lämpöä ja palsamaista herkkyyttä. Näytelmän kieli ja musiikki ilmentävät nekin hyvin palsamaista uhoa ja nöyryyttä. 

On paradoksaalista, että Palsankin piti kuolla, jotta hänen taiteensa alkoi elää ja tuli hyväksytyksi. Näyttämöllä pohditaan, miksi mies ja taiteilija Palsa kiirehtivät elämänsä ajan kohti hautaa. Äiti- ja isäsuhteen taustalla olevat syyt ja seuraukset eivät tässä näytelmässä avaudu, eivätkä ne avautuneen Palsalle hänen eläessään. Tässä suhteessa esirippu taiteilijan alitajuntaan pysyy suljettuna. Näytelmän loppupuolella todetaan, että taidetta on vaikea määritellä ja erityisen vaikea on määritellä taiteen tekemisen syntyprosesseja.

Ehkä näytelmän yksi opetus on se, että mistä ei voi puhua, siitä on puhuttava. Roolinsa riisuttuaan Smeds pohtii, mitä taiteen avulla voidaan sanoa aikana, jolloin arkinen todellisuus on tarua ihmeellisempää. Näyttämöllepano viittaa siihen, että uusi alku ja toivo löytyvät rivien välistä, ihmisistä, jotka uskaltavat avata valtavirtojen ulkopuolista kokemusmaailmaa ihmisten kielelle.

Olli Tiuraniemi
 

Palsa – ihmisen kuva
Kittiläläisen kuvataiteilija Kalervo Palsan (1947—1987) elämästä ja taiteesta ammentava näyttämöteos.

Rooleissa: Kristian Smeds, Timo Kämäräinen ja Aina Bergroth
Teksti: Rosa Liksom ja Kristian Smeds
Ohjaus ja visualisointi: Kristian Smeds
Musiikki: Timo Kämäräinen
Valosuunnittelu: Pietu Pietiäinen
Äänisuunnittelu: Heidi Soidinsalo
Kesto: n. 3 tuntia 20 min


19.3.2014

Puhutaan rahasta

Martin Heidegger on määritellyt taiteen tapahtumaksi, jossa totuus asettuu teokseen tekeille. Maailmassa, jossa kaikki maksaa, tuolle tapahtumalle pitäisi pystyä määrittelemään hinta, rahallinen arvo. Taiteilijat eivät tunnetusti halua puhua rahasta, paitsi silloin kun sitä on joko liian vähän tai ei ollenkaan, siis käytännöllisesti katsottuna aina.

Taiteilijoiden suhde rahaan on ristiriitainen. Yleensä ihminen tekee työtä, jotta saisi rahaa. Työstä halutaan palkkaa myös silloin, kun työ sinänsä on mieluista ja tekijä tekisi sitä mahdollisesti myös palkatta. Viime vuosina taiteilijan työstä on alettu puhua yhä enemmän työnä muiden töiden joukossa, ammattina ammattien rinnalla. Kuvataiteilijalla ( ja tietysti myös kirjailijalla) vain on yksi erityinen ongelma muihin ammatteihin nähden: taiteilija tekee työnsä ja vasta työn valmistuttua selviää, haluaako joku maksaa siitä mitään. Yleensä ei halua. Joskus on myös niin, että joku haluaisi palkata taiteilijan tekemään tietyn työn ja jopa maksaa siitä. Tilaustyön maksaja haluaa myös asettaa tiettyjä reunaehtoja, vaatii taiteilijalta yhtä ja toista, aivan kuin vaatisi putkimieheltä tai hammaslääkäriltä. Taiteilija saa toimeksiannon, jos suostuu ottamaan sen vastaan. Yleensä suostuu, sillä taiteilijalla on harvoin niin paljon rahaa, että voisi olla suostumatta. Tilaustyö merkitsee yleensä myös mahdollisuutta saada teoksensa julkisesti esille, vuorovaikutukseen yleisön kanssa lyhyttä gallerianäyttelyä pidemmäksi ajaksi, ehkä jopa vuosisadoiksi. Ajatelkaa, olla äänessä (silmissä) tauotta satojen vuosien ajan, kuten vaikkapa Mikael Toppelius on ollut Haukiputaan, Kempeleen ja Kiimingin kirkoissa.

Olimme menneellä viikolla opiskelijoiden kanssa tutustumassa julkiseen taiteeseen Oulussa ja ympäristön kirkoissa. Hannu Väisänen on tehnyt alttaritaulun, sarjan aiheeseen liittyviä teoksia ja suunnitellut kirkkotekstiilit Pyhän Tuomaan kirkkoon. Opas kertoi meille, että alttaritaulu jouduttiin laittamaan neljään osaan, koska kirkkoherra halusi alttaritauluun ristin. Asiasta oli väännetty pitkään taiteilijan kanssa, joka loppujen lopuksi oli antanut periksi. Alttaritaulu on hieno teos, vaikka onkin jaettu neljään ja julistaa heikommallakin ymmärryksellä varustetulle katsojalle ristin sanomaa, mutta sen esilläoloon liittyy ristiä suurempi rasitus: väärin asennettu patteri on luonut aivan oman sävynsä teoksen alaosaan, jossa näkyy myös epäonnistunut yritys pyyhkiä harmaata pois. Taas tarvittaisiin rahaa: teoksen ammattitaitoiseen puhdistamiseen ja patterin siirtämiseen toiseen paikkaan. Jos viemäriputki olisi haljennut tai rahakirstun vartijalla hammas pahasti reikiintynyt, olisi viat jo korjattu, laskusta viis. Mutta taideteoksen ei katsota vaikuttavan epäsuotuisasti kirkkokansaan turmeltuneesta alaosastaan huolimatta, kun risti kuitenkin on selvästi näkyvillä. Harmaa savusumu teoksen alaosassa saa levitä kaikessa rauhassa, kun taiteilijakin on kuulemma ilmoittanut, ettei enää astu jalallaan koko kirkkoon.

Nyt voisi ajatella, että vain kirkoissa suhtaudutaan taiteeseen näin huolettomasti, mutta ei vainenkaan, sama asenne vaikuttaa myös tieteen temppelissä, siis yliopistossa. Oulun yliopistoon on sijoitettu lukuisia julkisia teoksia, ja hyvä niin. Jaakko Pernun korkeuksiin kohoavat puuveistokset löytyivät kohtuullisen etsimisen jälkeen julistesermien tiiviisti ympäröiminä paikassa, jossa moni ei varmasti edes huomaa monimetrisiä veistoksia. Ne olivat kuitenkin hyvässä kunnossa, vaikka aika lailla näkymättömissä. Taiteilija on saanut palkkansa ja yliopisto teoksensa ja kaikki ovat varmasti tyytyväisiä. Moniko opiskelija tai henkilökuntaan kuuluva havaitsee taiteen läsnäolon jokapäiväisessä ympäristössään, on sitten toinen asia. Vastaavia esimerkkejä voisi jatkaa loputtomiin, mutta nämä kaksi tulivat päällimmäisinä mieleen, kun niin äskettäin silmille hyppäsivät.

Ja nyt sitten pitäisi alkaa puhua rahasta. Taiteilijoiden toimeentulo puhuttaa paitsi taiteilijoita myös taidekoulutuksen rahoittajia. Paljonko valtion tulisi sijoittaa euroja koulutusaloille, jotka eivät takaa opiskelijoiden työllistymistä, siis toimeentuloa, valmistumisen jälkeen?  Kannattaako julkisen taiteen huono kohtelu, kun teoksen hankintaan on käytetty huomattava summa yhteisestä pussista tulevaa rahoitusta? Miksi yksityisten ihmisten rahat loppuvat juuri silloin, kun pitäisi hankkia kotiin taideteos, vaikka koko sisustus uusine kalusteineen on hankittu osamaksulla ja pihalla kiiltää uusi kymmenien tuhansien eurojen hintainen auto? Miksi taiteeseen ei riitä rahaa, tai toisaalta, miksi taiteeseen sijoitetusta pääomasta ei huolehdita samalla pieteetillä kuin muusta kiinteistöstä, autoista, huonekaluista, pihaistutuksista? Taiteella uskotaan olevan rahaan liittymättömiä arvoja, jonkinlaista materiaan kiteytynyttä sielun tapaista. Tuosta sielusta vain ei tunnu välittävän kukaan sen jälkeen, kun raha on vaihtanut taskua. Taiteilija siirtyy seuraaviin tehtäviin ja taiteen välittäjätahot, museot, galleristit, erilaiset taidehankintatyöryhmät unohtavat teoksen, kun se on sijoitettu paikalleen. Asia on hoidossa, kun tilitapahtumat on viety asianmukaisesti kirjanpitoon. Simone Weil kirjoitti aikanaan, ettei mikään ole niin yksinkertaista kuin numero, se ei vaadi minkäänlaista ajattelua, huomiota tai pohdintaa. Weilin mukaan raha on kaiken turmeluksen alku ja juuri, itse asiassa juurettomuutta synnyttävä tekijä maailmankaikkeudessa. Olen Weilin suuri ihailija, mutta taiteilijana en voi olla ajattelematta rahaa, vaikka se turmelisikin sieluni, joka tarvitsee taidetta, joka puolestaan tarvitsee rahaa.

Palataan Haukiputaan kirkkoon ja Toppeliuksen maalausten äärelle. Kirkon koristelun kustansivat aikanaan yksityiset talonpojat. 1700-luvun suomalaisessa yhteiskunnassa oli varallisuutta ja aatteellista uskoa taiteeseen sijoittamiseen. Uskon, että maanviljelijä, joka on maksanut kirkkoon tulevan maalauksen, on pitänyt taiteen läsnäoloa julkisessa tilassa merkittävänä asiana. Todennäköisesti kukkaronsa nyörit avannut mesenaatti on istunut useimpina pyhäpäivinä penkissään ja katsellut niin taivaan kuin helvetinkin eloa kirkon seinillä papin saarnaa kuunnellessaan. Kirkkotaiteen tehtävä oli ennen vanhaan kansan valistaminen, evankeliumin ja tuomion julistamisen visualisointi. Tänä päivänä elämme taas visuaalisen kerronnan nousukautta ja väki suuntaa katseensa kuvaan sanan sijasta. Millä tavalla julkinen taide, tai julkisen taiteen hankinnoista vastaavat tahot, suhtautuvat kuvatulvaan? Mikä on julkisen taiteen merkitys ja ketä varten hankintoja tehdään? Miksi on tärkeää budjetoida rahaa julkisiin taidehankintoihin? Millä tavalla taiteen uudet muodot otetaan huomioon julkisia teoksia hankittaessa?

Heidegger kirjoitti taiteen alkuperästä ja totuuden asettumisesta teokseen tekeille. Kovin ylevää, kuten tuo talonpoikien varojen sijoittaminen kirkkomaalauksiin. Taideteoksen syntymisen yhteydessä tuntuu kiusalliselta puhua rahasta ja taiteilijan toimeentulosta. Mitä enemmän asiaa pohtii, sitä kiusallisempia ajatuksia alkaa tunkea aivopoimujen mutkista. Kenelle julkiset teokset ovat tänään tarkoitettuja? Voiko julkinen taidehankinta olla liikkuvaa kuvaa internetissä? Onko julkinen teos aina sidottu tiettyyn paikkaan ja paikalliseen rahaan? Rovaniemellä puuhataan aloitetta taidehankintoja koskevasta prosenttiperiaatteesta, jonka mukaan tietty summa rakennus- tai remonttikustannuksista julkisissa tiloissa varataan taidehankintoihin. Ajatus on erinomainen ja toteutuessaan edistää sekä taiteilijoiden toimeentuloa että taiteen läsnäoloa julkisissa tiloissa. Rovaniemi voisi olla edelläkävijä myös julkisen taiteen määritelmissä ja pohtia, mitä muuta julkinen taide voi olla kuin taide-esineitä tiettyihin tiloihin sijoitettuna.

Jaana Erkkilä

3.3.2014

Taiteen maantiede


Lapin yliopiston strategiaan liittyvät kiinteästi käsitteet arktinen ja pohjoinen. Arktiset alueet määrittyvät jollakin tapaa selkeästi suhteessa maantieteeseen, mutta pohjoisuus on jo paljon suhteellisempaa. Pohjoismaiden pääkaupungit ovat pääsääntöisesti etelässä, kun niiden sijaintia tarkastelee pohjoiselta napapiiriltä käsin. Mutta kaikki pohjoismaat ovat selkeästi pohjoisessa, kun niitä tähytään vaikkapa keskieurooppalaisesta ikkunasta.

Ilmansuunnat ovat yhtä vaikeasti tavoitettavia kuin varma tieto siitä, mikä on taidetta. Kun kätensä kurottaa kohti pohjoista, se pakenee välittömästi ja siirtyy himpun verran etäämmälle, se on aina aavistuksen verran ulottumattomissa. Voiko arktista tai pohjoista määrittää materian kautta? Onko lumi merkki pohjoisen läsnäolosta? Viime vuosina lunta ja rakeita on tullut missä sattuu ja ollut tulematta siellä, missä kuuluisi kinosten kasaantua. Nyt on maaliskuun alku ja lumi hupenee, jäät pakenevat, eikä huopatossuille ole akuuttia tarvetta edes napapiirillä. Valo vain lisääntyy päivä päivältä.

Pohjoinen valo on usein toistettu sanapari, kun puhutaan pohjoisen taiteesta. Jostakin syystä pohjoista valoa maalaavat myös Etelä-Suomessa majaansa pitävät taiteilijat, joilla ei ole edes sukujuuria napapiirin pohjoispuolella. Suomen kultakauden taiteilijat maalasivat pohjoista valoa Düsseldorfin opeilla kaukana kotimaasta. Ajatukset pohjoisesta ja arktisesta aiheuttavat päänvaivaa, myllertävät mieltä.

Minulle pohjoisuus on jonkinlaista kummallisella tavalla toisiinsa sopimattomien ilmiöiden ja asioiden yhteenliittymistä. Jos ajatellaan pohjoisen maantiedettä, on lääniä suuntaan jos toiseen silmänkantamattomiin. Voisi kuvitella äärettömän tilan pitävän ihmiset etäällä toisistaan. Jostakin syystä yhteisöllisyys korostuu arktisilla alueilla. Samanaikaisesti ollaan kaukana toisista ja erillään ja silti pakkauduttu tiiviisti yhteen. Mielikuvatasolla kaikki tuntevat toisensa ja sosiaalisen kontrollin voisi ajatella olevan kohtuullisen dominoivaa. Siitä huolimatta jokainen tuntuu toimivan juuri niin kuin itse parhaaksi näkee. On valoa tai valon puutetta, pimeyttä, joka mahdollistaa pohjoisen valoilmiöt, ne joita turistit tulevat katsomaan pimeyden keskelle. Kaikella on vastakohtansa. Aivan kuin koko pohjoinen olisi yhtä suurta simultaanikontrastia vuorokaudet, viikot ja vuodet läpeensä.

Muutaman päivän kuluttua avautuu Rovaniemen taidemuseossa saamelaisen nykytaiteen näyttely. Etnisyyskään ei asetu maantieteellisiin raameihin. Saamelainen voi tehdä taidetta missä tahansa, mutta onko aina kyse saamelaisesta taiteesta, vaikka tekijällä olisi niin sanottu puhdas etninen tausta, ei ole itsestään selvää.  Saamelainen, arktinen, pohjoinen taide ja taiteellinen, taideperustainen tutkimus, mitä niillä on yhteistä? Kaikki voivat johtaa umpikujaan, jos niistä tehdään itseisarvo sinänsä ja unohdetaan yhteys muuhun maailmaan, olkoon kyse taidemaailmasta tai maailmasta elollisten olentojen elinympäristönä, kotina. Yhteistä on myös mahdollisuus avata ikkuna jonkin yksityisen, erityisen, kokemuksellisen ja sanoja pakenevan lähestymistavan kautta yleiseen inhimilliseen ymmärrykseen elämästä, millä leveysasteilla ja milloin tahansa.

Ihmisten asumukset sijaitsevat kartalla, joka on jaettu maantieteellisiin vyöhykkeisiin, ilmansuuntiin ja leveysasteisiin. Aika voidaan ymmärtää lineaarisesti, syklisesti tai simultaanisesti. Maantieteessä ja aikakäsityksissä on kyse sopimuksen varaisista asioista.  Taiteilija voi olla joko samassa tai eri paikassa kuin teos, jota hän parhaillaan tekee. Taiteen paikkaa ei voi määritellä taiteilijan osoitetietojen perusteella, mutta kun meillä Lapin yliopistossa on kirjoitettu strategisiksi painopistealueiksi arktisuus ja pohjoisuus, emme voi olla miettimättä, mitä se taiteiden tiedekunnassa tarkoittaa.

Mikä taide on arktista ja pohjoista ja kuka taiteilija on pohjoisen tulkki? Päteekö taidemaailman kansalaisuuteen sama kuin kaikenlaiseen maahanmuuttoon: monenteenko polveen periytyy maahanmuuttajan status? Vai pitäisikö meidän asettaa kysymyksemme toisin, ottaa avuksi a/r/tografinen* asenne ja kysyä milloin jokin teos tai taideteko edustaa arktista ja pohjoista ja milloin, missä kontekstissa tietty taiteilija on pohjoisen ja arktisen tulkki ja milloin jotakin muuta, maantieteellisesti määrittelemätöntä, eikä ehkä taidemaailmaan osallinen ollenkaan.

Jaana Erkkilä

* A/r/tografia on eräs taideperustainen toimintatutkimuksen muoto, joka tarkastelee asioiden, ilmiöiden välisiä suhteita ja tuottaa enemmän kysymyksiä kuin selkeitä vastauksia.

16.2.2014

Harrastajataide ITE-taiteena

Viime kesänä Rovaniemen taidemuseossa oli esillä Arktinen ITE -näyttely. Osittain näyttelyyn liittyvä julkaisu ITE Lapissa ilmestyi puoli vuotta myöhemmin. Sain oman kirjoittajan kappaleeni nyt alkuvuodesta. Näyttelyn ja julkaisun perusteella en voinut olla tekemättä havaintoa, että ns. harrastajataide on kanonisoitu osaksi ITE-taiteen näemmä alati kasvavaa perhettä. Olisivatko tällöin Lapin kuvataideseura Palaksen, kuvataideyhdistys Maahisten ja Rovaniemen kuvataideseuran jäsenet aitoja ja oikeutettuja ITE-taiteilijoita?

Eikö lappilaista ITE-taidetta löytynyt riittävästi? Johtiko Maaseudun sivistysliiton vetämän ITE-hankkeen mittakaava otannan laajentamiseen?

Alkujaan L’Art Brut (eli ”raaka taide”) oli Jean Dubuffet’n projekti, eivätkä L’Art Brutin kriteerit tahtoneet koskaan toimia elävässä käytännössä. Sittemmin englanninkielisessä maailmassa otettiin käyttöön termit ”Outsider art” ja ”Raw art”. Olipa nimitys mikä hyvänsä, keskeistä näissä taidemuodoissa oli anti-institutionaalisuus eli pysytteleminen taidekonventioiden, -instituution ja -markkinoiden ulkopuolella, tai vähintään välinpitämätön suhtautuminen niihin. Idea ei säilynyt eheänä, mutta aina suomalaisen ITE-taideilmiön syntyyn saakka ns. harrastajataide (kuten naivismi) pysyi L’Art Brutin tai Outsider-taiteen ulkopuolella. Vilkaisu ITE Lapissa -julkaisuun riittää havaintoon, että useimmat siinä esitellyt taiteilijat jäävät yksiselitteisesti L’Art Brutin klassikoiden (kuten Adolf Wölfli, Augustin Lesage, Aloïse, August Walla, Heinrich Anton Müller, Willem van Genk) varjoon.

Myös ihan käytännön tasolla on menty metsään. Harrastajataiteilijoista monet haluavat tulla noteeratuiksi aivan oikeina taiteilijoina ja esim. rovaniemeläisistä harrastajataiteilijayhdistyksistä löytyy myös eteviä tekijöitä. Jäsenistössä on eläköitynyttä arkkitehtiä ja opettajaa, joilla vasta eläkepäivät ovat tarjonneet riittävän tilan ja ajan omalle intohimolle omistautumiseen. Toiset ovat tehneet taidetta vuosikymmeniä ja käyneet ahkerasti kansalaisopiston ja avoimen yliopiston kuvataidekursseilla. Joskus ns. ammattimaisuuden ja harrastajamaisuuden raja häilyy.

Harrastajataiteilijat seuraavat taide-elämän ilmiöitä suurella mielenkiinnolla, mutta heidän taidekäsityksensä ovat pääasiassa hyvin perinteisiä. Suuret esikuvat löytyvät lähinnä kultakauden (n. 1880–1910) mestareista kuten Akseli Gallen-Kallela, Albert Edelfelt ja Helene Schjerfbeck.

L’Art Brutin ja Outsider-taiteen suolana on taas se, että tekijät eivät tunne taide-elämän ilmiöitä, kaikenlaiset opit on onnistuttu välttämään, ja sekä tekijät että teokset ovat lähes täysin vinksallaan: usein niin vinksallaan, ettei teoksia voi olla ihailematta. Monissa tapauksissa vinksallaanolo takaa myös kiehtovan visuaalisen voiman, joskaan L’Art Brut ja Outsider-taide eivät ole pelkästään mielenterveysongelmaisten tuottamaa. Suomalaista ITE-hanketta erottaa Dubuffet’n L’Art Brut-projektista ja myöhemmästä Outsider-taiteen noususta myös se, että ITE-hanke näyttää suorastaan friikkisirkukselta (eli on eräänlainen sosiaalipornon muoto), kun L’Art Brutissa ja Outsider-taiteessa painotus on ollut pääasiassa teoksissa.

Suomalaisista taidelehdistä ½-lehti antoi viime vuonna oman panoksensa harrastajataiteen ITE-taiteistamiseksi, ei vähiten siksi, että lehteä päätoimitti ITE-taiteen amanuenssi Elina Vuorimies. Panos ei ole kuitenkaan ihan niin räikeä kuin ITE Lapissa -julkaisussa. ½-lehdessä tuotiin esille myös Outsider-asenteen näkymistä ns. ammattitaiteen tai nykytaiteen piirissä. Intensiteetiltään vahva L’Art Brut kun on puhutellut taiteilijoita aina Paul Kleetä ja Andre Bretonia myöten.

Ja juuri Outsider-asenteesta – tai sen puutteesta – harrastajataiteen ITE-taiteistamisessa kiikastaa. Jokainen kun voi tehdä ite, mutta Outsider-asennetta löytyy vain harvoilta. Ei kuitenkaan niin harvoilta, ettenkö voisi pudotella nimiä. Kalervo Palsalta sitä löytyi yllin kyllin, samoin Erkki Kurenniemeltä, Jean Tinguelyltä ja tietenkin ½-lehden (1/2013) esittelemältä Tapani Kokolta.

Äkkiseltään tuntuu varmasti demokraattiselta, että kaikenlainen luova toiminta asetetaan yhtä arvokkaaksi ”ITE”, ”taide” tai ”arjen estetiikka” nimilapun alle, mutta yhtä lailla kuin näyttelyjuryissä, kuraattoritiimeissä tai apurahatoimikunnissa tehdään valintoja taiteellisen tuotannon kiinnostavuuden ja puhuttelevuuden puolesta, L’Art Brutia, Outsider-taidetta ja ITE-taidetta löytyy sekä latteaa että kohottavaa. Kun ITE-taide on näyttäytynyt pitkälti kylähullujen ja maaseudun peräkammarinpoikien pihamiljöiden visualisointina ja romun kokoamisena, L’Art Brut ja Outsider-taide on ollut kolmiulotteisen uppiniskaisuuden lisäksi raivokasta kapinaa paperin ynnä muiden piirustus- ja maalauspohjien pinnoilla, rähinää sovinnaista (tai porvarillista) makua, sommittelusääntöjä ja kaikenmaailman akateemisia kuvantarkastelutapoja vastaan.

Tätä kumouksellisuutta en ole toistaiseksi nähnyt harrastajataiteilijoiden tekemisessä. 

Kalle Lampela
Kuvataiteilija, kuvataiteen yliopistonlehtori
Lapin yliopisto

www.kallelampela.com/ 

12.1.2014

Tapaus Anssi Hanhela – moralismi ja valta anti-utooppisina impulsseina

Anssi Hanhelan kuukauden taiteilija -näyttely koki tylyn lopun Korundin kahvilassa keskiviikkona 8.1.2014. Kahvion asiakkaat olivat hämmentyneinä antaneet näyttelystä niin paljon kielteistä palautetta, että Arktikum palvelu oy poisti näyttelyn. Poistajan mieleen ei juolahtanut valistaa asiakkaitaan, että hämmennys taiteen äärellä kuuluu asiaan, koska taide on moni-ilmeistä, ei tapettia. Tuleeko tästä lähtien Korundin kahvilanäyttelyissä olla aiheuttamatta hämmennystä? Tapahtumaa on kommentoitu innokkaasti Lapin Kansan ja Kalevan verkkosivuilla. Luon tässä blogiavauksessa kriittisen katsauksen tähän tapaukseen.

Taideskandaali?

Kuten aina ns. taideskandaaleissa – muistettakoon vaikka Hannu Salaman Juhannustanssit, Harro Koskisen Sikamessias, Jumalan teatteri, Teemu Mäen My way, a work in progress (”kissantappovideon” oikea nimi) tai Ulla Karttusen Neitsythuorakirkko – instituutioiden valtaapitävät ja keskustelupalstojen moraalinvartijat ”tietävät” hyvin tarkasti mikä on ja mikä ei ole taidetta. Tämä ei voi olla lyömättä ällikällä, sillä edes etevimmät taiteenfilosofit eivät ole kyenneet vastaamaan tähän kysymykseen selvästi (tai uskottavasti): taide kun on ja ei ole mielipideasia. Tätä sävyä on myös tapaus Hanhelassa.


Eräs kansainvälinen kohuesimerkki on Andres Serranon Piss Christ -teos, joka oli esillä Ranskan Avignonissa keväällä 2011. Kristityt vastustivat teosta raivokkaasti: 85000 teoksen vastustajaa allekirjoitti vetoomuksen teoksen poistamiseksi. Silti taideteosta ei poistettu.

Ulla Karttunen kirjoitti tuolloin blogissaan:


Teos oli ollut esillä jo useita kuukausia ja näyttelyn oli määrä päättyä toukokuussa, kun palmusunnuntaita edeltävänä lauantaina noin 1000 kristillistä protestoijaa (Civitaksen mukaan 1500, poliisin mukaan 800) marssi Avignonin halki galleriaan. Galleria varustautui turvatoimin, asetti pleksilasin teoksen eteen ja kaksi vartijaa teosta suojaamaan. Mutta palmusunnuntaina neljä aurinkolaseihin pukeutunutta parikymppistä nuorta tuli galleriaan heti sen avauduttua, yksi uhkasi vasaralla vartijaa ja ehti särkeä pleksilasin ja iskeä piikillä teokseen. Tunkeutujat vaurioittivat myös toista teosta, jonka kuvassa olivat meditoivan nunnan kädet. (http://ullakarttunen.wordpress.com/2011/04/)

Suomen Helsingissä yhden tädin puhelinsoitto riitti Karttusen teoksen poistamiseen. En tiedä montako ”hämmennystä” Hanhelan kohdalla riitti, mutta Suomessa näyttäisi olevan eri käsitys taiteilijan ilmaisuvapaudesta kuin Ranskassa.

Anssi Hanhela maalaa konventioista ja oikeaoppisuuden normeista piittaamatta suorastaan herkullisia maalauksia. Tapauksen uutisoinnissa ja nettikeskustelussa esille nousseeseen Kalervo Palsaan verrattuna Hanhelan työt ovat kuitenkin varsin kesyjä, useat Palsan työt ovat monin verroin groteskimpia ja karumpia elämänmyönteisiin ja väreiltään melkeinpä iloisiin Hanheloihin verrattuna. Verkkokeskustelu tästä tapauksesta on yhtä aikaa huvittava ja masentava, joskaan ei sysimusta. ”Keskustelu” paljastaa äärimmäisen kapeita ja yksiulotteisia taideasenteita, mutta onneksi myös joitakin teräviä oivalluksia ja selväjärkisiä näkemyksiä. Tästä voi vetää kaksi myönteistä johtopäätöstä: 1) kaikki kommentoijat eivät ole toivoa vailla; 2) taidepedagogeilla riittää työtä.

Kiinnostavia tapaus Hanhelassa ovat kysymykset moraalista ja vallasta. Kun jokin taideteko raapaisee särön yleiseen hyminään ja jokapäiväiseen kulutushysteriaan, moralistit ovat useimmiten nimettömänä joukkona mölyämässä ja heittämässä taiteellisen ilmaisuvapauden menemään. Hanhelan tapauksessa hämmästyin, sillä hänen maalauksissaan ei raiskata, kiduteta, tapeta tai ammuskella, toisin sanoen näytetä niitä asioita, joita uutiset ja ajankohtaisohjelmat esittävät viikoittain. Tälle raakuudelle olemme turtia, mutta pylly kahvilan seinällä saa palan kurkkuun.

Rovaniemi, taidekaupunki?

Moraalin ja vallan lisäksi nettikeskustelussa nousee esille myös muita tärkeitä kysymyksiä, joista yhden voisin nostaa muiden yli: Rovaniemen maine taidekaupunkina. Ehkä siitä on aidosti syytä olla huolissaan, ehkä ei, ehkä se on jo menetetty ennen kuin sitä olikaan. Kuka tietää? Mutta toki tilanne on kiusallinen, jos taidemuseon näyttelysalien välittömässä läheisyydessä ja saman katon alla sijaitsevan Korundi-kahvilan taiteellisen linjan päättää hallinto- ja myyntiorganisaation väki eikä taidemuseon henkilökunta.

Näin asiaa kommentoi anonyymi:

Mielenkiintoista miten Arktikum-Palvelun henkilökunta päättää mikä on sovelliasta taidetta ja mikä ei taidemuseon kahvilassa. Vielä mielenkiintoisammaksi tekee taidemuseon johtajan lausunto siitä ettei hänellä ole mitään tekemistä tämän kanssa. Onko nyt oikeasti mennyt puurot ja vellit sekaisin siitä keneltä kaupunki ostaa palveluita ja kuka vastaa taidemuseon sisällöstä. Näin ei voi tapahtua muualla kuin Rovaniemellä.(Lapin Kansa)

Ja toinen anonyymi kysyy samoilla linjoilla:

Eikö Rovaniemen taidemuseolla tosiaankaan ole vaikutusvaltaa sen suhteen mitä kulttuuritalon ravintolan seinille ripustetaan? (Lapin Kansa)

Ihmettely on täysin oikeutettua, sillä Rovaniemen taidemuseo ja Lapin taiteilijaseura päättivät pari vuotta sitten tehdä yhteistyötä aloittamalla kuukauden taiteilija -näyttelyt Korundin kahvilassa. Taidemuseon puolelta pidettiin tärkeänä lappilaisten kuvataiteilijoiden näkyvyyttä kulttuuritalo Korundissa. Ja onhan lappilaisten taiteilijoiden teoksia kuukauden taiteilija -näyttelyissä nähtykin, mutta Hanhelan tapaus osoittaa, että Arktikum palvelu oy:llä on enemmän valtaa ja auktoriteettia taiteellisissa linjanvedoissa kuin Rovaniemen taidemuseon henkilökunnalla ja Lapin taiteilijaseuralla yhteensä. Eikä asiaa muuta muuksi sekään, että taiteilijaseuran toimijat tekivät asiassa taiteen kannalta kohtuullisen kompromissiratkaisun asettamalla Hanhelan työt esille Galleria Napaan.

Siteeraan vielä helmen Kalevan verkkokommenttien joukosta:

Kaikkein vaarallisimmaksihan on aina kyllä koettukin taiteilijat, jotka herättelevät ihmisiä ajattelemaan omilla aivoillaan... (Kaleva)

Tapaus Hanhela ei ole mittasuhteiltaan verrannollinen taiteilijoiden vaientamisiin totalitaristisissa tai muissa järjestelmissä, mutta vaientamiset ja vaientamisyritykset todistavat taiteen voimasta ja saavat toivottavasti kenet tahansa ajattelemaan kysymystä: minkä verran merkitystä on sellaisella ”taiteella”, joka ei nostata lainkaan arjen askareista irrottavia kokemuksia? Häiritseväksi koetun taiteen poistaminen on äärimmäinen teko siksi, että taiteen oikeus vastalauseeseen kitketään: ihmisestä – eli Anssi Hanhelasta – teosten takana ei piitata, hänen mielipidettään ei kysytä. Poistamalla häiriö pyritään palauttamaan illusorinen status quo, eskapistinen itsepetos, joka kestää ainoastaan umpiossa.

Teemu Mäki totesi 90-luvun lopulla: ”moralismi tuottaa agit proppia, leenakrohneja ja keskitysleirejä, ei taidetta.” En itse rinnastaisi Leena Krohnia ja keskitysleirejä enkä väitä etteivätkö Leena Krohnin teokset olisi taidetta (joskaan en tunnustaudu faniksikaan), mutta toteamuksessa on se vinha perä, että moralismi on luvattoman helppoa, tuhoaa taiteen moni-ilmeisyyden ja tuo tilalle kapeaakin kapeamman ja sisäsiistiin ”taiteen”, jonka asema taiteena juuri mainitun kapeuden vuoksi kyseenalaistuu.

Arktikum palvelu oy on taiteellisella linjanvedollaan ilmaissut kantansa, että he haluavat sisäsiistiä ja häiriötöntä taustaa Korundin kahvilaan. Se, että Arktikum palvelu oy:lla on tämänkin verran taidepoliittista valtaa Rovaniemen kokoisessa kaupungissa, saa kenet tahansa taidealan ammattilaisen puistelemaan päätään ainakin kahdesta syystä.

1) Siksi, että organisaatio ei edusta taiteen asiantuntijuutta, vaan myyntialan osaamista; ja
2) siksi, että taideteosten poistaminen sillä perusteella, että ihmiset eivät hämmentyisi, on tekona täysin piittaamaton taiteilijan ilmaisuvapaudesta ja teosten eteen tehdystä työstä.

Lopuksi

Mikä on sitten Arktikum palvelu oy:n ”taiteellinen linja”? Sen voi jokainen päätellä itse seuraavista anonyymin näkemyksistä, jotka saavat toimia samalla päätössanoina:

Olen monta kertaa ihmetellyt Arktikum-palvelujen linjausta myydä Kulttuuritalo Korundin aula- ja kahvilatilaa mitä kummallisimpiin tilaisuuksiin, joilla ei ole taiteen kanssa mitään tekemistä. Kyseessä on tila, joka huomataan heti sisääntullessa. Välillä siellä keltaisin halpis-kyltein mainostettuna myydään itämaisia mattoja. Niitä on kasattuna läjäpäin sikin sokin pöytien päälle. Ei onnistu silloinkaan kahvittelu saati lounastaminen.

Partylite hajukynttilöiden jälleenmyyntitapahtuma samaisessa tilassa, jossa koko talo - myös näyttelytilat - olivat hajuineen suorastaan tyrmäävä kokemus. Ei ollut esteetön kokemus se. Työntekijöitä ajatellen lähestyttiin jo työturvallisuusriskiä.

Nyt on korkea aika miettiä Kulttuuritalon kulttuuristrategiaa. Matot ja hajukynttilät eivät imagoa nosta. Ei myöskään tapa, jolla Hanhelan teokset poistettiin.
(Lapin Kansa) 



 
Kalle Lampela
Kuvataiteilija, kuvataiteen yliopistonlehtori
Lapin yliopisto

www.kallelampela.com/