19.9.2014

Palsa ja pohjoisen miehen kuvat

Tapasin Kalervo Palsan hänen ateljeessaan Getsemanessa Kittilässä syksyllä 1987. Tuolloin taiteilija kertoi nähneensä New Yorkissa paljon mustaa. Mie alan maalaahman taas mustaa, hän sanoi.

Seuraavan kerran törmäsin Palsan Getsemaneen Rosa Liksomin ja Kristian Smedsin näytelmässä Palsa – ihmisen kuva. Näyttämöllepano kertoo Palsan olleen oikeassa, näytelmässä vuollaan isolla puukolla mustanpuhuvaa kuvaa suomalaisesta miehestä. Esitys on Kansallisteatterin provosoiva huuto Helsingin mustassa yössä, jolloin taiteen eliitti nukkuu ruusuisen untaan valkoisten lakanoiden välissä.

Kalervo Palsasta (1947–1987) kuoriutuu Kristian Smedsin nahan alla jätkämäinen, itsetuhoisa taiteilija, joka leikkii miehisyyden symbolilla, isolla puukolla. Taiteen saralla Palsan hahmo tunnistaa oman yksinäisen neroutensa ja käyttää juopotteluputkea taiteen tekemisen muusanaan. Itsetuhon, uhon ja tuskan taustalla voidaan nähdä sotien jälkeisten suurten ikäluokkien purkamaton isäkuva, läheisyyden puutteessa tärisevä mies. 

Näyttämöllä Palsasta kehkeytyy uhoava narsisti, lapseksi taantuva ruikuttaja, 24 tuntia tunnissa tekevä työhullu sekä äärimmäisen herkkä ja haavoittuva taiteilija. Seksuaalisesti hahmo piehtaroi impotenssin kourissa ja kokee häpeää siitä, että ei kykene olemaan mies elävän naisen kanssa. Rakkaus ei ole totta, se on mielikuva, joka ei kestä lihan kosketusta.



Lappiin liitetään usein rillumarei-kulttuuri, jossa on lupa laittaa elämä niin sanotusti läskiksi, häpäistä itsensä. Työnteossa miesten toimintaa ohjasivat aikoinaan tiukat taloudelliset lainalaisuudet. Miesten identiteetti oli omien käsien varassa ja se perustui ammattitaidolle ja raa’alle työnteolle. Lapissa on edelleen lupa, myös etelän ihmisten, irtautua ahdistavan yhteiskunnan pakkopaidasta häpäisemällä itsensä, jotta jaksaa taas esittää ihmistä, ihmisenä olemisen sijasta. Köyhemmän kansan ratkaisuna on tissutella kotona tai paeta pillereihin, kuten näytelmässä viitataan. 

Itsensä hengiltä ryyppäämisen mentaliteetti ilmestyi lappilaisten taiteilijoiden keskuuteen vasta suurten ikäluokkien myötä. Näytelmässä Palsan hahmo köytetään tähän sodanjälkeiseen mieskuvaan. Viina ei ole taiteilijalle ilon lähde, vaan taidetyön tekemisen yksi olennainen osa-alue, pensselin kostuke. Juopotteluputki ja taideputki vuorottelevat näytelmässä sellaisella intensiteetillä, että sitä säikähtäisivät jo alan miehetkin. Näytelmän rivien välistä voidaan lukea, että nurkkaan ahdistetun miehen ja siitä seuraavan häpeän ja vihan purkamatta jättäminen on pomminvarma tie itsetuhoon kenelle tahansa, eikä vähiten taiteilijoille.

Näytelmässä pohditaan, miksi itsensä neroksi kokeva taiteilija haluaa juoda itsensä hengiltä. Näytelmä vastaa, että Palsan taide ja sen tekeminen eivät olleet kriisissä. Itsetuhoinen käyttäytyminen johtui siis jostakin muusta. Mitä tämä muu on, siihen näytelmä ei vastaa, muuta kuin että taiteen takana on ihmisen kuva ja taiteilijakin on ihminen.

Lapsuutensa traumoissa piehtaroidessaan näytelmän Palsa hekumoi isänmurhalla, jota hän ei kyennyt eläessään tekemään. Arkkunsa kanssa näyttämöllä riuhtova mies ei ole pelkkä taiteilija. Hän on myös mies, jonka selkärangasta revittiin sotakorvaukset ja Lapin jälleenrakentaminen. Miestä ympäröivällä kyläyhteisöllä oli sama trauma kuin taiteilijalla itsellään, joten yhteisön oli vaikea hyväksyä haavan auki repimistä. Palsan töissä mieskuva muuttui kullin kuviksi, joilla hintelä taiteilija veteli pitkin yhteisön kasvoja. Vapaa-ajallaan hän toimi kuten trauman aiheuttajatkin, ryyppäsi, uhosi, katui ja vaikeroi. 

Ympäristö ja taiteen kaanonit eivät hyväksyneet aikanaan Palsan taidetta. Hänen töihinsä iskettiin pohjoisuuden leimakirvestä, vaikka töiden aiheet olivat sangen universaaleja kuten kuolema ja seksuaalisuus. Taiteensa vaikutteiden hankkimisessa Palsa oli globaali jo nuoruudestaan lähtien. Pohjoisina elementteinä hänen töissään voidaan nähdä jänkä, lumi ja jää sekä töiden värisävyt. Taiteilijan silmä, joka tätä kylmyyttä katselee ja kuvaa on kuitenkin lämmin. Myös Smedsin tulkinnassa on kaikessa karuudessaan lämpöä ja palsamaista herkkyyttä. Näytelmän kieli ja musiikki ilmentävät nekin hyvin palsamaista uhoa ja nöyryyttä. 

On paradoksaalista, että Palsankin piti kuolla, jotta hänen taiteensa alkoi elää ja tuli hyväksytyksi. Näyttämöllä pohditaan, miksi mies ja taiteilija Palsa kiirehtivät elämänsä ajan kohti hautaa. Äiti- ja isäsuhteen taustalla olevat syyt ja seuraukset eivät tässä näytelmässä avaudu, eivätkä ne avautuneen Palsalle hänen eläessään. Tässä suhteessa esirippu taiteilijan alitajuntaan pysyy suljettuna. Näytelmän loppupuolella todetaan, että taidetta on vaikea määritellä ja erityisen vaikea on määritellä taiteen tekemisen syntyprosesseja.

Ehkä näytelmän yksi opetus on se, että mistä ei voi puhua, siitä on puhuttava. Roolinsa riisuttuaan Smeds pohtii, mitä taiteen avulla voidaan sanoa aikana, jolloin arkinen todellisuus on tarua ihmeellisempää. Näyttämöllepano viittaa siihen, että uusi alku ja toivo löytyvät rivien välistä, ihmisistä, jotka uskaltavat avata valtavirtojen ulkopuolista kokemusmaailmaa ihmisten kielelle.

Olli Tiuraniemi
 

Palsa – ihmisen kuva
Kittiläläisen kuvataiteilija Kalervo Palsan (1947—1987) elämästä ja taiteesta ammentava näyttämöteos.

Rooleissa: Kristian Smeds, Timo Kämäräinen ja Aina Bergroth
Teksti: Rosa Liksom ja Kristian Smeds
Ohjaus ja visualisointi: Kristian Smeds
Musiikki: Timo Kämäräinen
Valosuunnittelu: Pietu Pietiäinen
Äänisuunnittelu: Heidi Soidinsalo
Kesto: n. 3 tuntia 20 min


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti